Kehu kaveria

Kuika pienestä on kiinni, että uskoo itseensä ja osaamiseensa? Yksikin väärä sana tai ilme tai tuhahdus romuttaa hauraan itsetunnon ja sen paikkaamiseen tarvitaan kaksisataa ylitsepursuavaa kehua. Muttei liian ylitsepursuavaa, silloin se tuntuu liioittelulta, epäaidolta, siltä että joku kehuu vain mielistelläkseen. Silloin jää kytemään epäilys oliko kehuja tosissaan, yrittääkö hän olla vain kohtelias? Miten vaikeaa on ottaa vastaan kohteliasuuksia ja kehuja, miksi ne tuntuvat epäaidoilta, kun taas haukut on helppo ottaa vastaan ja ne uskoo paljon helpommin. Tuntuvat olevan enemmän totta. Ehkä tähän liittyy myös se, että jos olet ylpeä itsestäsi ja saavutuksista ja sanot sen ääneen, niin joku on heti torppaamassa, että ei tuo nyt niin kovin erikoista ollut, kuka vain pystyy tuohon. Luuletko vähän liikoja itsestäsi? Ja niinhän sitä taas huomaa ajattelevansa, etten ole mitään erikoista enkä osaa oikein mitään. Ovathan kaikki muut parempia. Pitäisi oppia kehumaan kavereita kuinka loistavia he ovat ja kannustaa eteenpäin, vielä paljon nykyistä enemmän ja useammin. Ehkä heillä on sama kuin itsellä, kukaan ei oskaan sano kuinka kauniita ja taitavia he ovat. Pidetään sitä niin itsestäänselvyytenä ja kuvitellaan että kyllähän tuolle on varmasti monta kertaa kerrottu kuinka upea ihminen ja taitava työssään ja harrastuksissaan hän on. Mitä sitten jos on kerrottu? Ei se varmasti ketään satuta sitä kertoa uudestaan. Mummo sanoi minulle laspena, ettei saa kehua ettei ylpisty. Lasta ei saa sanoa kauniiksi eikä kehua kuinka taitava ja fiksu hän on, koska saattaa kuvitela olevansa hyvä ja olla ylpeä itsestään. Vanhempana olen tätä miettinyt, että mikä siinä on niin pahaa jos on ylpeä itsestään, saavutuksistaan, osaamisestaan ja vaikka ulkonäöstään? Miksi pienelle työtölle joka keikistelee ja tanssii mekossaan ei voi sano että oletpa sinä kaunis ja tanssit hienosti? Mikä on pahinta mitä voi sattua, jos kuulee itseään kehuttavan? Lapsi tuntee itsensä arvokkaksi ja hyväksi, hän tanssii seuraavankin kerran ja pitää itseään nättinä. On ylpeä itsestään ja osaamisestaan. Luulen että lapsi jota on kehuttu, oppii myös kehumaan muita. Sama pätee myös aikuisiin. Aikuisena on vain vaikeampi ottaa kehuja vastaan, jos ei siihen ole lapsena tottunut. Onneksi kaikkea voi oppia. Uuden oppiminen vaan on helpompaa, kuin vanhoista tavoista eroon oppiminen, mutta paljon toistoja, niin kaikki on mahdollista. Tänään kehun muutamaa ihmistä. Haluan uskoa, että kun kerron muille usein kuinka hienoja he ovat, siitä tulee itselleni helppoa ja myös itseni on helpompi vastaanottaa positiivista palautetta. Harjoittelu tekee mestarin, toivottavasti myös tässä asiassa.

Eipä nyt lähtenyt novelli kirjoitus, kun tuli ihan selkeä blogi teksti. Laitetaan tähän loppuun vielä päivän runo

Sateisella niityllä kimmeltää vesipisara vimeisen auringonsäteen osuessa siihen. On hiljaista ja harmaata. Kylmät sormet pujottuvat toisen käteen ja lämpö täyttää niityn. Tuuli puhaltaa hiuksiin keltaisia lehtiä. Tämä hetki on täydellinen