Elämän köysi

Punon kultaista köyttä tai välillä se on ihan sisalia. Monia pieniä kuituja, naruja, eri väriiä lankoja yhdeksi paksuksi köydeksi. Köysi hehkuu ranteenpaksuisena ja se jatkuu äärettömyyteen. Kasassa jaloissani on suurena vyyhtenä iloja, suruja, taitoja, tietoja, toiveita ja pettymyksiä, rakkautta ja välinpitämättömyyttä. Muistoja vuosien varrelta, hevosia, koiria, ihmisiä. Hajuja, makuja ja ääniä. Värejä ja uotoja. Niitä minä punon yhteen ja yritän löytää punaisen langan joka johdattaisi minut siihen miksi minä olen minä ja langan päästä löytyisi tieto mitä minä osaan parhaiten, Joku juttu miksi juuri minä olen minä. Löytäisin ehkä vastauksen mitä minä osaan ja mikä on minun tehtäväni tässä maailmassa. Muistojen langoista löytyy paljon kphtia, kun olen huonompi kuin muut, kuinka minuun voi verrata itseään ja huomata olevansa paljon parempi. Toivoisin että joskus löytyy joku säie jossa joku katsoo minuun ihailevasti ylöspäin ja haluaa oppia jossain yhtä hyväksi kuin minä. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Ihan vaikka vain nauttia elämästä tanssien lumisateessa koirien kanssa. Niistä muistoista tulee kultainen hohto köyteeni, elämänilosta ja rakkaudesta, sponttaaneista kohtaamisista ja naurusta ystävien kanssa. Ja upeista lapsista, joiden hyvistä ominaisuuksista osan on pakko olla tullut minulta. En halua olla vain se johon verrataan itseä, kun halutaan tuntea itsensä paremmaksi. Toisaalta jos olen onnistunut kasvattamaan lapsia jotka ovat minua parempia, olen tainnut onnistua elämässä aika hyvin, eikö?

Kultainen köyteni hohtaa kultaa ja muita värejä kiemurrellessaan äärettömyyksiin. Vielä joku päivä löydän sen jutun, joka on tarkoitettu juuri minulle. Siihen asti nautin köyden punonnasta ja sen hehkun katselemisesta. Ja sitä paitsi tietokoneen vieressä seisoo maailman upein palkinto, muutaman vuoden takainen joululahja: pokaali jossa lukee "världens bästa mamma"