Asenne ratkaisee

Millainen asenne elämässä pitää olla? Itse liputan positiivisen ajattelun nimeen. Elämä on todella raskasta jos kaikkeen suhtautuu negatiivisesti ja kokee itsensä väärinymmärrettynä uhrina. Kenenkään elämä ei ole yhtä juhlaa vailla vastoinkäymisiä. Toiset vaan jatkavat elämäänsä vastoinkäymisistä huolimatta, kun toiset katkeroituvat ja jäävät miettimään miksi juuri minulle kävi näin. Tässä tulee esiin asenteen merkitys.

Olen joutunut miettimään itse asennoitumista elämään ja vastoinkäymisiin. Minun olisi ollut helppo katkeroitua kymmenen vuotta sitten, kun mieheni sai aivoinfarktin vain 45 vuotiaana. Silmnräpäyksessä kahden aikuisen sekä 10 ja 13 vuotiaiden tyttöjen onnellinen ydinperhe joutui uuteen tilateeseen, jossa perheessä ei ollut kuin yksi aikuinen. Timo lähti ambulanssilla meilahteen ja me tyttöjen kanssa autolla perässä. Alle tunnissa ensioireista oli jo aloitettu liuotushoito. Kun pääsimme sairaalaan, luokseni käveli lääkäri, joka kertoi ettei liuotus ollut riirttävä vaan pitäisi tehdä aivojen sisäinen mekaaninen rassausoperaatio, johon liittyy menehtymisen riski. Mitä tehdään? Minun piti siis tehdä 38 vuotiaana lähiomaisena päätös hoidosta, johon mieheni saattaa kuolla. No, ei kuollut. Kahdeksan päivää meni Töölön teholla, seitsemään päivään kukaan ei pystynyt kertomaan jääkö mieheni henkiin ja jos jää niin millaiset vauriot aivoissa on. Kaksi päivää olin syömättä. Kahden päivän jälkeen vanhempani pääsivät lomaltaan Suomeen ja ensitöikseen veivät meidät syömään. Seuraavien kolmen kuukauden aikana en olisi syönyt ellei äitini olisi päivittäin tuonut ruokaa tai kutsunut syömään. Olen todella kiitollinen vanhemmilleni kaikesta avusta tuona aikana sek kaikesta avusta myös sen jälkeen. Kahdeksan tehohoitopäivän jälkeen Timo siirtyi Hyvinkään sairaalaan kahdeksi viikoksi, jonka jälkeen kahdeksi kuukaudeksi Kiljavan kuntoutussairaalaan. Kolme kuukautta ajoin päivittäin katsomaan Timoa, joskus jopa kahteen kertaan. Lisäksi hoidimme tyttöjen kanssa koirat ja ponit.

En muista tuosta kesästä juuri mitään. Marraskuussa tuli ensimmäiset yölliset paniikikohtaukset. Sitä se tettää kun ei syö eikä nuku kunnolla puoleen vuoteen. Ensimmäinen oli kamala, kun en tiennyt mitä tapahtuu, seuraavat loppuivat nopeammin. Aikaa myötä paniikkikohtaukset ovat laantuneet ja nykyään ovat todela harvinaisia, ehkä kerran vuodessa. Olen saanut paniikikohtauksia vain öisin, niin ne eivät ole häirinneet normaalia elämää.

Suomalainen yhteiskunta on siitä erikoinen, että se odottaa vaimon hoitavan kaiken. Timo sai välittömästi henkilökohtaisenavustajan, kun erosimme kolme vuotta aivoinfarktin jälkeen. Ei auttanut vaikka kuinka sanoi että olen ihan poikki enkä jaksa. Vaimo jaksaa mitä vaan, sairaalan sosiaalihoitajalle sanoin melkein vuoden joka kuukausi että olen ihan loppu. Vasta kun lyyhistyin lattialle itkemään, hän kysyi että ootko sä oikeasti noin väsynyt. Saiko sen jälkeen apua? No ei tietenkään. Samoilla jatkettiin.

Timo asuu nykyään yksin, oikea käsi ei toimi ja puhe on huonoa, mutta autoa pystyy ajamaan. Olemme edelleen lämpimissä väleissä ja soittelemme tai tapaamme lähes viikottain. Timon tukos lähti liikkeelle kaulavaltimosta. Jostai syystä valtimo oli revennyt sisältä ja siihen kertyi plakkia, joka sitten lähti liikkeelle. Puolet kaulavaltimoiden rikoumista tulee ulkoisesta lyönnistä tms, ja puolesta ei tiedetä miksi on rikkoutunut, ehkä rakeenteellinen heikkous.

Infarktin jälkeen huomasin että elämä on nyt, turha elää sitku-elämää. En myöskään pelkää juuri mitään, jos ihminen voi saaada aivoinfarkti istuessaan kotisohvalla niin missään ei ole turvassa. Ostimme lisää hevosia ja tytöt saivat panostaa täysillä ratsastusuraansa. Meillä oli viitisen vuotta oma talli jonka hoito oli oma urakkansa. Hevosmaailmassa sain tutea myös kiusaamisen. Pahinta kiusaamisessa oli kun aikuiset ihmiset pyrkivät kiusaamaan lapsiani, muunmuassa uhattiin ajaa autolla yli. Kaikesta tästä huolimatta tyttäristäni on kasvanut hienoja itsenäisiä nuoria naisia.

Tällä hetkellä elämäni on ihanaa. Katse eteenpäin ja kohti uusia seikkailuita. Haluan ajatella kaikista ja kaikesta hyvää. Jos joku osoittautuu epäluotettavaksi ja ilkeäksi, niin jatkan matkaa ja yritän välttää tällaisen ihmisen kohtaamista.

Asenne siis ratkaisee sen miten suhtaudumme vastoinkäymisiin ja miten suhatudumme elämään niiden jälkeen. Positiivisella ajattelulla ja asenteella elämä jatkuu vaikka ikäviä asiota sattuu. Turha jäädä voivottelemaan, miksi juuri minä? Niin nyt kävi ja sille ei enää voi mitään. Vain tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Tai lähinnä siihen miten asennoituu tulevaan. Kun uskoo että kaikki kääntyy parhain päin, niin elämä on mukavampaa, kuin katkerana voivotellessa elämän kurjuutta ja vääryyttä.

Asenne vaikuttaa myös kohttamisiin ihmisten kanssa. Itse olen valinnut kunnioittaa muiden ihmisten valintoja ja tapoja ja arvostaa jokaista ihmistä yksilönä, kunhan ei satuta muita. Minulla käy hieronnassa vain mukavia ihmisiä. Asennoidun niin että hierontapöydälle päätyy vain ihania ihmisiä, jos jonkun kanssa kemiat eivät osukaan yhteen, niin se ei ole kummankaan vika tai tee ihmisestä huonoa.

Taas tuli vähän sillisalaattia, mutta ei se haittaa. Loppu yhteenvetona:

Usko itseesi ja siihen että elämä kantaa. Tätä elämää ei kannata tuhlata katkeruuteen, kateuteen ja ilkeyteen. Ne saavat koko elämän näyttämään harmaalta ja vihamieliseltä. Hymy ja ilo tuo elämään aurinkoa ja positiivisuutta.

Keijupölyä sullekin :D